Hessu Leppäkoski näki elokuvateatterityön ensin ulkopuolisen silmin käydessään nuorena katsomassa paljon elokuvia.

Pian viisi vuosikymmentä elokuvateatterissa viettänyt konkari muistelee: ”Ihmisiä pyörtyili aulan lattialle”

Hessu Leppäkosken tarkoitus oli tienata hetki opiskelujen ohessa, mutta hänet löytää vielä 46 vuoden jälkeenkin elokuvateatterin käytäviltä. Ala on kehittynyt vuosien saatossa paljon, mutta perimmäinen motivaatio työn tekemiseen on pysynyt ennallaan.

4. lokakuuta 1974 Helsingin Kluuvikadulla avattiin elokuvateatteri Maxim. Avajaisten jälkeen Hessu Leppäkoski kävi paikan päällä kysymässä, löytyisikö sieltä töitä. Kaksi päivää myöhemmin hän aloitti paikannäyttäjänä ja jäi sille tielle. Hän oli 16-vuotias.

– Jumituin tänne ihan täysin.

Hessu Leppäkoski tarkastamassa asiakkaiden lippuja vuonna 1977. (Hessu Leppäkosken kotialbumi)

Nyt 62-vuotias Leppäkoski harppoo vastaan Espoossa Finnkino Omenan aulassa. Perjantai-iltapäivä elokuvateatterissa on vielä hiljainen. Tumma kokolattiamatto ja himmeä valaistus luovat jopa mystisen tunnelman.

Leppäkoski on nähnyt elokuvateattereiden kehityksen aitiopaikalta. Uransa alussa hän toimi paikannäyttäjän työn lisäksi vahtimestarina ja ryhtyi koneenhoitajaksi vuonna 1979. Vuosien varrelle mahtuukin paljon tarinoita. Ikimuistoisena Leppäkoski pitää Manaaja-elokuvan ensimmäisiä näytöksiä Maximissa.

– Se oli äärettömän pelottava ja hirveä elokuva.

Leppäkoski muistelee, että ihmisiä pyörtyili saliin ja aulan lattialle. Asiakkaiden vahvat reaktiot johtivatkin lopulta siihen, että iltaisin esityksissä päivysti sairaanhoitajaopiskelija.

Filmiprojektoreiden hurina on hiljentynyt

Leppäkosken ura elokuvien parissa jatkui, vaikka hän toimi päivisin myyntineuvottelijana. Iltaisin ja viikonloppuisin hän palasi elokuvien pariin.

Elokuvateattereita alettiin pikkuhiljaa päivittää nykyaikaan. Aluksi vain saleja uusittiin, jotta ne olisivat mallillaan asiakkaita varten. Muutos digitaalitekniikkaan tapahtui elokuvateattereiden konehuoneessa kuitenkin vasta kymmenisen vuotta sitten. Hurisevista filmiprojektoreista oli aika luopua.

– Koneenhoitajan homma filmiaikaan oli hienoa puuhaa, Leppäkoski muistelee.

Nykyisin filmiä käytetään ainoastaan arkistoesityksissä, joissa näytetään vanhoja klassikkoelokuvia. Koneenhoitaja ei enää istu konehuoneessa vahtimassa esityksen kulkua. Leppäkosken mukaan työstä onkin tullut kiireisempää ja se sisältää enemmän oheistoimintaa kuten siisteyden ylläpitoa.

Hessu Leppäkosken kotialbumista löytyy kuvia konehuoneesta, jossa oli vielä filmiprojektorit käytössä.

Monipuolisuus on työn suola

Kauppakeskus Iso Omenan elokuvateatterista löytyy myös baari. Leppäkoski istuu pöytään, jonka takaa avautuu isot ikkunat ja utuisesti pilvien läpi paistava aurinko. Viereisestä salista jyrähtää etäisesti basson äänet. Virpi Suutarin dokumenttielokuva Aalto on alkamassa.

Finnkino Omenan baari on pieni mutta viihtyisä

Leppäkoski kertoo viihtyvänsä etenkin baaritiskin takana. Siellä pääsee keskustelemaan asiakkaiden kanssa rauhassa. Työhön kuuluu kuitenkin myös muuta: tekniikkahommia ja vahtimestarin töitä. Monipuolisuuden lisäksi mukava työporukka toimii motivaationa.

Elokuvateatterissa työskentelee Leppäkosken mukaan usein opiskelijoita.

– Pysyn nuorten takia itsekin virkeänä ja nuorekkaana, sen takia jaksan näitä hommia tehdä.

Finnkino Omenassa järjestetään myös esityksiä, joihin voi ottaa baarista juotavaa mukaan. Eniten Hessu Leppäkosken mukaan menee proseccoa, valkoviiniä ja punaviiniä.

Asiakaspaikoista on jouduttu karsimaan

Mainostauluissa vaihtuvat uutuuselokuvien kuvat, mutta välissä vilahtaa myös muistutuksia elokuvateatterin koronaturvallisuudesta: siivousta on tehostettu ja osaava henkilökunta huolehtii turvaväleistä.

Koronapandemia on vaikuttanut monen muun kulttuurialan lisäksi myös elokuvateattereihin. Finnkino sulki ovensa 17. maaliskuuta hallituksen päätöksen perusteella. Puheenaiheelta ei siis voi nytkään välttyä. Elokuvasalien kapasiteetista on karkeasti sanottuna vain puolet käytössä, jotta sinne olisi turvallista tulla, Leppäkoski kertoo.

– Täällä on huomioitu, että kaikki asiakkaat saavat turvaetäisyyden.

Myös lattioilla olevat tarrat muistuttavat turvaväleistä.

Leppäkosken mukaan teatterissa huolehditaan hygieniasta äärettömän hyvin; salien istuimet, vessat ja aulatilat desinfioidaan toistuvasti päivän aikana. Finnkino tarjoaa myös hengityssuojia halukkaille, vaikka virallista maskipakkoa ei ole. Muutamalla vastaantulevalla asiakkaalla onkin suoja omasta takaa.

Myös Leppäkoskella on kädessään kumihanskat, kun hän tarkastaa asiakkaiden lippuja. Elokuvateatteri ei enää hoida lipuntarkastusta salien ovilla, vaan aulan sisääntulossa on suojapleksillä varustettu tarkastuspiste. Asiakkaat popcorneineen siirtyvät sieltä yksi toisensa jälkeen omatoimisesti saliin.

Elokuvateatterin tuloaulassa liput tarkastetaan suojalasin takaa.

Eläkkeelle jääminen saa vielä odottaa

Lippujen tarkastuksen yhteydessä Leppäkoski huolehtii, että asiakkaat tietävät, mihin saliin suuntaavat. Hänen mukaansa alalle sopiikin juuri sellainen henkilö, joka on kiinnostunut asiakkaiden palvelemisesta. Ei siis ole ihme, että hän sulautuu ympäristöönsä niin hyvin.

Leppäkoskella ei ole kiire eläkkeelle. Hän lopetti päivätyössään muutama vuosi sitten, mutta haluaa vielä jatkaa elokuvateatterin käytävillä.

– Jos nyt vaikka viitisen vuotta vielä, hän toteaa.

Kunnioitettavan uran alalla tehnyt Leppäkoski tuntuu olevan elementissään, kun hän kiiruhtaa takaisin aulaan ottamaan asiakkaita vastaan – perjantai-illan ensimmäisen näytökset ovat alkamassa.

Hessu Leppäkoski käy itse noin neljä kertaa vuodessa elokuvissa. Hän pitää erityisesti draamoista ja ihmissuhde-elokuvista.